F. M. Alexander

Erika Whittaker kertoo millaista oli olla F. M. Alexanderin oppilaana.

Miten tekniikka kehittyi

Australiassa 1800-luvun lopulla, nuoren Frederick Matthias Alexanderin (s. 1869) unelma oli toteutumassa. Hän oli jo pienenä poikana ollut kiinnostunut lausumisesta ja näyttelemisestä ja nyt oli ammattilaisurakin lähtenyt hyvin käyntiin. Mutta sitten alkoivat vaikeudet. Hän alkoi käheytyä lausuntailloissaan ja hänen hengityksensä oli häiritsevän äänekästä. Ja tilanne vain paheni vaikka hän etsi apua sekä lääkäreiltä että äänenkäytön opettajilta. Ennen erästä erittäin tärkeää esitystä hän käytti kolmen viikon ajan ääntään niin vähän kuin mahdollista. Esitysillan alussa ääni olikin kunnossa, mutta mitä pidemmälle ilta ehti, sitä pahemmaksi tilanne muuttui. Lopulta hän pystyi tuskin puhumaan. Silloin hän päätti itse ottaa selville, mistä ongelma johtui. Hän päätteli, että koska lepo auttoi, mutta käheys palasi heti kun hän alkoi lausua, ongelman täytyi johtua jostakin mitä hän teki lausuessaan.

Alexander alkoi tarkkailla itseään peilien avulla. Pian hän havaitsi, että hänellä oli tapana vetää päätään taaksepäin ja alaspäin heti, kun hän aloitti lausumisen. Hän huomasi myös muita haitallisia tapoja, mutta tämä osoittautui tärkeimmäksi. Kun hän ei vetänyt päätään taakse- ja alaspäin, muutkin tavat automaattisesti lieventyivät. Alexander jatkoi toiveikkaana itsensä tarkkailua.

Mitä pidemmälle Alexander eteni tutkimuksissaan, sitä selvemmin hän huomasi, että hänen ongelmansa eivät pohjimmiltaan johtuneet yksittäisistä asioista vaan kokonaisuudesta. Se, miten hän seisoi, käveli ja käytti käsiään eleisiin, vaikutti siihen, miten hänen hengitys- ja äänielimistönsä toimi. Alexander kokeili erilaisia tapoja ja havaitsi, että hänen yleinen toimivuutensa oli parhain silloin, kun hänen päällään oli suunta eteen ja ylös ja selkä piteni ja leveni. Tätä hän alkoi myöhemmin kutsua ensisijaiseksi ohjaukseksi.

Alexander oli varma, että viimeinkin hänen sitkeä työnsä palkittaisiin ja ongelmat ratkeaisivat. Hänhän tiesi, mitä hänen pitäisi tehdä. Mutta lausuminen tuotti edelleen ongelmia. Alexander alkoi epäillä, ettei hän todellisuudessa tehnytkään mitä luuli ja tunsi tekevänsä.

Alexander tarkkaili jälleen kerran peilien avulla itseään. Hän havaitsi pystyvänsä tekemään kuten halusi kunnes aloitti lausumisen. Mutta heti kun hän alkoi lausua, hän palasi vanhoihin huonoihin tapoihinsa, veti mm. päätään taaksepäin. Alexander oli varsin turhautunut. Esiintyessään hän lausui Hamletin sanoin: ”Mikä taideteos ihminen onkaan. Olemukseltaan ja liikkeiltään täydellinen, ihme. Ajatuksen voimaltaan kuin Jumala. Maailman kaunistus, eläinten esikuva.” Mutta kun hän katsoi ympärilleen, hän ei nähnyt monia esikuvallisia taideteoksia. Ja ajatuksen voima… Pelkkä lausumisen ajatus oli niin voimakas ärsyke, että se sai hänet vaistomaisesti reagoimaan tottumustensa mukaisesti. Hän ei pystynyt toteuttamaan paremmaksi tietämiään tapoja. Miten hän oppisi ohjaamaan itseään tietoisesti?

Alexander huomasi, että hänen täytyi aloittaa jälleen alusta. Hän oli kuitenkin jo ymmärtänyt, että sillä, mitä hän tutki ja etsi, olisi merkitystä muillekin kuin hänelle itselleen. Kysessä ei ollut vain häntä itseään koskeva rajattu ongelma, vaan kaikkeen ihmisten toimintaan liittyvä perusasia. Hän ei aikonut antaa periksi. Hän oli löytänyt hyvän toimivuuden ensisijaisen ohjauksen. Nyt hänen pitäisi löytää keinot toimia niin, että se syrjäyttäisi hänen vanhat tottumuksensa.

Alexander löysi keinot. Hän huomasi, että avain ei ollut tekeminen, vaan luonnollisen toimivuuden esteiden poistaminen. Hän pystyi ehkäisemään vanhat haitalliset tapansa reagoida. Ja samanaikaisesti sen kanssa hän pystyi sekä luomaan itseensä hyvän tilan toimintaa varten että ylläpitämään tätä tilaa toiminnan aikana. Aleksander pääsi äänenkäytön ongelmistaan ja samalla myöskin muista terveysongelmistaan.

Alexander palasi takaisin näyttelijän työhönsä. Hänen kollegansa ihailivat hänen ilmeikästä ääntään, eleitään ja liikkumistaan. He pyysivät häntä opettamaan heille tekniikkaansa. Hän opetti myös muutamia amatöörinäyttelijöitä, jotka olivat lääkäreitä. Nämä alkoivat lähettää hänelle monenlaisista vaivoista kärsiviä potilaitaan. Ennen pitkää Alexander siirtyi kokonaan opettamaan. Hän muutti Lontooseen ja alkoi kouluttaa myöskin muita opettajia työlleen. Hän jatkoi työtään elämänsä loppuun asti.